Kolumni|Turun Sanomat|6.1.2016 21:30|5
 
Markku Jokisipilä

Viikonloppuna Turussa järjestetään kansallismielisiä voimia yhteen kokoava seminaari. Kokous lienee jatkoa Suomidemokraatit ry:n ja Muutos 2011 ry:n viime vuoden lopulla julkistamille aikeille perustaa uusi kansallismielinen puolue kapulaksi kansalaisten edut unohtaneen valtaeliitin rattaisiin.

Perussuomalaisten äänestäjistä moni kokee puolueen oivaltaneen kompromissipolitiikan autuaaksitekevän ja salonkikelpoistavan voiman hallituskabineteissa vähän turhankin nopeasti. Kuin historian kostottaren ironisesta oikusta puolueen syliin putosi vain viikkoja ministerivalojen vannomisen jälkeen mittasuhteiltaan historiallinen maahantuloaalto.

Vaikka pakolaisjytky tuli täysin pyytämättä ja yllättäen, on puolueen gallup-kannatus laskenut kuin elohopea Siperiassa. Sdp:n pylväs on kyllä samaan aikaan kasvanut, mutta persurintamasta joukolla käpälämäkeen hilpaisseiden karvaperseduunareiden joukossa pinkoo nyt muutakin väkeä. Puheet uuden kansallismielisen puolueen pykäämisestä kielivät, että vasemman koukun lisäksi soinilaisten suojauksen läpi on pamahtanut myös laajakaarinen haymaker oikealta.

Vaikka ajatus uudesta nationalistipuolueesta pistääkin monelta punaviinit väärään kurkkuun, ovat suunnitelmat demokratian kannalta tervetulleita. Jos pojat ja tytöt kansan urhokkaan sisuuntuvat puolueeksi asti, äänestäjien valinnanvara lisääntyy ja tarjolla oleva politiikkakirjo laajenee.

Erityisen niiden, joille kansallismielisyys on vihanlietsonnan, ellei konsanaan fasismin synonyymi, kannattaisi nyt aplodeerata kehitykselle kämmenpohjat punaisina. Mitä useampi leijonasydän kanavoi toimintatarmonsa parlamentaarisiin menettelytapoihin, sitä vähemmän menee Lahdessa lakanakangasta ja Kuusankoskella ilotulitteita kaupaksi.

Kun Suomessa tietyn ajatuskannan edustajat järjestäytyvät rekisteröidyksi puolueeksi, he samalla irtisanoutuvat ulkoparlamentaarisesta suorasta toiminnasta. He sitoutuvat noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä ja joutuvat perustelemaan väitteitään avoimessa julkisessa keskustelussa, jossa niitä voivat kriittisesti tarkastella niin poliittiset vastustajat, media kuin kansalaisetkin. Jos leseitä ei ole puuroksi saakka, se paljastuu nopeasti.

Presidentti Niinistö totesi uudenvuodenpuheessaan, etteivät suomalaiset tunne joukolla vetoa ääriajatteluun. Historiamme todistaa hänen johtopäätöksensä oikeaksi. Keskipellon vahva kasvusto on meillä aina ennen pitkää kuihduttanut reunojen rikkaruohot ja vieraslajit. Eduskunnan suurin ja viimeisin äärioikeistopuolue Isänmaallinen kansanliike (14 edustajaa 1933–1939) oli jo valmiiksi polvillaan kanveesissa, kun se välirauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944 lakkautettiin.

Suhteellinen vaalitapa tekee suomalaisesta puoluekilvasta poliittista sosiaalidarvinismia, joka niittää taidollisesti heikot ja aatteellisesti kestävyysvajeiset armotta ketoon. Saadakseen edustajan läpi puolueella on useimmiten oltava vaalipiirissä täysi lista mieluiten erinomaisia mutta vähintäänkin kelvollisia ehdokkaita.

Yhden kylähullun puolueen uskottavuus vielä kestää, mutta kunnon höyrypääksi tunnettua ei ensimmäistäkään. Foliohattujen laajempi loiste karkottaa niin ehdokkaat kuin äänestäjätkin. Tässäkin vaalipiirissä ilmiö tunnetaan.

jokisip@utu.fi

Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja ja poliittisen historian professori.

 
”Mitä useampi leijonasydän kanavoi toimintatarmonsa parlamentaarisiin menettelytapoihin, sitä vähemmän menee Lahdessa lakanakangasta ja Kuusankoskella ilotulitteita kaupaksi.”
TURUN SANOMAT